Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa. Vaan entäpä, jos et jaksakaan tai kykenekään? Älä lankea yksinpärjäämisen ansaan, ajat sillä itseäsi vain entistä pahempaan umpikujaan.

Elämme suorituskulttuurissa, jossa arvostamme ja ihailemme superreippaita, yltiövahvoja, sisukkaita, päämäärätietoisia ja itsenäisiä ihmisiä. Ulkoapäin heidän elämänsä näyttää kadehdittavalta, mutta moniko meistä tietää, mitä heidän mielen sopukoissaan tapahtuu? Keskinäisessä vertailukisassa oma itse jää aina jotenkin vaillinaiseksi ja vajaaksi tämän superihmisen rinnalla, ja se herättää itsessä helposti häpeää sekä riittämättömyyden tunteita.

Kuka sinnittelee ja miksi

Me sinnittelemme kukin omilla tavoillamme ja erinäisistä syistä. Työyhteisöissä sinnittelijöitä löytyy niin johtajista, esihenkilöistä, tiiminvetäjistä kuin suorittavan työn tekijöistäkin. Kaiken yhdessä tekemisen, yhteisten prosessien ja päätösten rinnalla me jokainen koemme yksinäisyyttä omien ajatustemme, tunteidemme, tarpeidemme ja pelkojemme äärellä. Niistä onkin hankalampi puhua, sillä kenelle niistä kertoisi? Ja kun kasvot pitää säilyttää hinnalla millä hyvänsä, miksi edes kertoisi? Yllättävän moni meistä edelleen uskoo, että jos tuo omaa epävarmuuttaan esiin, sillä julistaa itsensä pätemättömäksi tai ainakin jonkin sortin hylkiöksi.

Myös tavallisessa arkielämässä sinnittelemme yksin moninaisten asioiden kanssa, jotka usein liittyvät omaan itseen ja pystyvyysuskoon, läheisiin ja muihin sosiaalisiin suhteisiin, riittämättömyyden tunteisiin, arjen pyörittämisen haasteisiin, aikataulupaineisiin ja merkityksettömyyden kokemuksiin. Ja kaikille edellä kuvatuille tuntemuksille lienee yhteistä se, että kuvittelemme olevamme yksin niihin liittyvien ajatustemme ja pelkojemme kanssa. Siksi kuvittelemme, että on parempi vaieta kuin joutua kärsimään häpeää omasta keskeneräisyydestään.

En lakkaa koskaan hämmästelemästä, mikä helpotuksen huokaus ihmisiltä pääsee ja henkinen tulppa irtoaa, kun he sparrauksissani, työnohjauksissani tai valmennuksissani huomaavat, etteivät olekaan ajatustensa kanssa yksin, vaan on aivan normaalia, ihmisyyteen kuuluvaa tuntea näitäkin tunteita. Meidän pitäisikin puhua paljon enemmän siitä, mistä kaikesta me vaikenemme ja miksi niin teemme.

Puhumattomuuden seurauksia

Psykiatri Matti Siirala on todennut, että se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee ennemmin tai myöhemmin jonkun kannettavaksi, tavalla tai toisella. Ja väitän, että tämä näkyy keskinäisissä vuorovaikutussuhteissamme itseämme ja toisiamme sairastuttavalla tavalla. Seuraukset näkyvät muun muassa huonona käytöksenä, tiedostamattomana muiden kiusaamisena, minä-minä-kulttuurin lisääntymisenä, epäterveenä vallankäyttönä, vastuuttomuutena, sokeutena omalle käyttäytymiselle.

Onko tässä työyhteisöissäkin monen ongelman alku ja juuri?

Tunnista omat hälytyssignaalisi, ja tunnista ne ajoissa

Meiltä päämäärätietoista otetta ja yksin pärjäämistä ihannoivilta on jäänyt huomaamatta, että sisukkuus ei ole aina vain hyvästä, vaan se voi myös rikkoa. Siksi on hyvä miettiä omia rajojaan. Tunnistatko sinä, milloin yksin pärjäämisesi on menossa oman hyvinvointisi näkökulmasta liian pitkälle? Hälytyskellojen pitäisi soida, jos tunnistat itsessäsi esimerkiksi jatkuvaa unettomuutta, uupumista, muistin pätkimistä, keskittymiskyvyn huononemista, jatkuvaa ärtyneisyyttä, näköalattomuutta, toivottomuutta, epämääräistä pahaa oloa, itseinhoa, ilottomuutta tai innostuksen puutetta.

Jos jotakin näistä edellä mainituista tunnistat, niin olisiko nyt syytä viheltää peli poikki, ja reagoida ennen kuin tilanne tästä pahenee? Vaihtoehtoja on nimittäin enemmän kuin äkkiseltään tulet ajatelleeksikaan. Sinulla on kaikki oikeudet (ja jopa velvollisuus) huolehtia itsestäsi ja hyvinvoinnistasi. Myös mahdollinen työnantajasi on kenties motivoitunut tarjoamaan sinulle mahdollisuutta päästä työnohjaukseen ennemmin kuin että joudut pitkälle uupumislomalle. Mutta tuotakin mahdollisuutta sinun pitää osata itse pyytää.

Yksinpärjäämisen kulttuurista irtautuminen

Jostakin olen lukenut, että tyypillisesti haemme apua itsellemme vasta noin kymmenen vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset merkit avuntarpeesta ilmenevät. Onko siis ihme, jos sairauspoissaolomme ovat jatkuvassa kasvussa? Voimme vain kuvitella tällaisen ”viivyttelyn” inhimillisen sekä yhteiskunnallisen hintalapun. Olen monesti pohtinut, että onko tähän viivyttelyyn syynä vaihtoehtojen vähäiseksi koettu määrä tai niiden vaikea saatavuus, stigmatisoitumisen pelko, toimintaan ryhtymisen liian suuri kynnys vai rahallinen este?

Terveydenhuollon tarjoamien vaihtoehtojen lisäksi meillä on olemassa myös helpommin saavutettavia, matalamman kynnyksen paikkoja, joissa turvallisesti voit asettua ammattilaisen ohjauksessa tutkimaan itseäsi ja haasteitasi sekä kaipaamiasi vaihtoehtoja.

Jos tai toivottavasti kun tällaiseen tukeen päädyt, älä osta sikaa säkissä. Tutustu palveluntarjoajan taustaan, miten ja mistä hänen ammatillisuutensa rakentuu ja millaista kohtaamistapaa hän edustaa. Millainen työkokemus ja koulutus hänellä on takanaan? Mitä hän ylipäätään ajattelee ihmisestä ja ihmisen mahdollisuuksista? Millaista työotetta hän käyttää? Onko hän yhden alan spesialisti vai laajemmalla otteella operoiva? Onko hänellä antaa referenssejä työstään?

Kannustankin sinua nyt miettimään oman sinnittelysi ja yksin pärjäämisen rajojasi, milloin liikut nk. terveellä alueella ja milloin taasen olet liukumassa kohti epätervettä sisukkuutta. Löydä omat vastauksesi kysymyksiin: Miksi ihmisen pitäisi pärjätä yksin? Mitä yksin pärjääminen on sinulta pois vienyt tai vievä, mitä kenties mahdollistava? Mitä avun tai tuen pyytäminen elämässäsi muuttaisi?

Pidäthän huolta itsestäsi – ajoissa! Ja muista, että olen olemassa sinua varten.