Millainen ihminen on arvokas? Meillä arvostetaan suorittajia, yksilöllisen tai yhteisöllisen tavoitteen saavuttajia. Sellaisia, jotka ovat liikkeessä, saavat aikaan, ovat päämäärätietoisia ja sinnikkäitä. Mutta entäpä jos elämä heittää eteen yllättävän tilanteen, jossa vahva päättäväisyyskään ei enää riitä. Menettääkö silloin arvonsa? Toisten ihmisten tai eritoten omissa silmissään?

Minulla on kipeitä viikkoja takana, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Yllätyksenä tullut tilanne heitti kaiken uusiksi. Sovitut deadlinet, annetut lupaukset, aikaansaamisen tavoitteet ja saavutuksen tunteet valuivat kaikki viemäristä alas. Pitkään pysyi pää pinnalla. Sinnittelin tahdonvoimalla, olihan tässä toimeentulokin kyseessä. Kunnes elämä heitti kierroksia peliin ja omat vaihtoehtoni kutistuivat hyvin vähiin. Oli pakko luovuttaa, luovuttaa omasta hallinnan otteesta ja asettua miettimään uusiksi omia toimintamahdollisuuksiani.

Miksi -kysymykset, itsensä sättiminen, pettymys, ahdistus ja erilaiset pelkotilat hyökkäsivät seuraavana. Taisipa mukana olla hiven katkeruuttakin. Onneksi jossakin vaiheessa myöhemmin päässä alkoi kuulua vanha tuttu ääni: jos et koskaan ole ollut heikko, et myöskään osaa olla vahva. Ja niin pikkuhiljaa pääsin tilanteeseen, jossa voimat palautuivat sen verran riittävästi, että jaksoin tutkia tilannettani pintaa syvemmältä. Mitä elämässäni tapahtui, mikä oppi näistä kokemuksista olisi hyödynnettävissä? Ja se oppi olisi kiteytettynä nyt tässä.

1. Tahdonvoima on tärkeä lihas, mutta on tilanteita, joihin silläkään ei pääse käsiksi. Silloin on löydettävä itsestään armollisuus. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Armollisuus heittäytyä elämän kannettavaksi, eli erottaa se mihin pystyy ja mihin ei pysty vaikuttamaan. Antaa lupa itselle olla myös heikko.
   
   
2. Armollisuuden vaaliminen edellyttää vaikeidenkin tunteiden kohtaamista, ei siis niiden kieltämistä, vaikka se haasteellisempaa onkin: Jaaha, kappas vain, taidat olla ahdistus. Mitäs sinä halusit tulla minulle nyt kertomaan? Tai: Sinut tunnistankin koska olet käynyt jo niin monta kertaa, olet itsekritiikki. Tiedän että tulit jotta voisimme yhdessä sättiä minua siitä, etten pystynyt, annoin periksi, vaikka muut suorittavat sairaanakin. Voit toki sättiä rauhassa, mutta minä en tule enää mukaasi, sillä minulla on nyt toimivampi työkalu.
   
   
3. Tuo työkalu on itsemyötätunto. Sen avulla voin opetella olemaan itselleni ystävä, lohduttamaan kun lohdutusta kaipaan, tyynnyttämään ja hoivaamaan kuin ketä tahansa läheistäni. Opettelen muuttamaan sisäistä puhettani tuomitsevasta ymmärtäväiseen. Itsemyötätuntotaidon käyttöön ottaminen ei ole helppoa (jostain kumma syystä olemme saaneet itsekritiikkiä, ei itsemyötätuntoa korostavan kasvatuksen), mutta kyky siihen on meihin kaikkiin rakennettu. Kysymys onkin valinnasta, kumpaa haluan omassa elämässäni ja itsessäni vaalia, itsekritiikkiä vai itsemyötätuntoa? Kumpi auttaa kuopasta ylös, kun ihmisen on pakko nöyrtyä elämän heittämien haasteiden edessä?
   On eri asia tietää nämä asiat teorian tasolla kuin elää todeksi omassa elämässään. En ollut aiemmin ymmärtänyt, miten huikea voima itsemyötätunnolla voikaan olla. Sen opettelua jatkan ja kutsun sinutkin mukaani. Itsemyötätunnon taito -verkkokurssi on jo suunnittelun alla. Sen julkaisuajankohta ei ole pelkästään tahdonvoimani varassa, sen tästä alkuvuodesta olen oppinut, mutta aikaikkuna olkoot toivon mukaan kevät 2019.

Minun tehtäväni ei ole kysyä elämältä, sättiä sitä, kun se ei tuonutkaan minulle sitä mitä minä siltä halusin. Elämä kysyy nyt minulta ja minun tehtäväkseni jää vastaaminen. Ja siinä yritän tehdä parhaani. Ihmisenä ihmisen kokoisella paikalla.