Ensin työ, sitten huvi -sananlasku on syöpynyt meistä monen mieleen. Olemme oppineet, että töitä tehdään, vaikka hampaat irvessä ja toinen jalka haudassa. Mitä meille on tapahtunut, kun kuvittelemme ihmisarvomme olevan riippuvainen suorittamisen ja aikaansaamisen määristä?

Ihminen on luotu tekemään. Yhtä lailla ihminen on luotu olemaan, ajattelemaan ja pohtimaan, kuuntelemaan ja kuulemaan, näkemään, tuntemaan ja kokemaan. Mutta jostakin syystä arvostamme tekemistä ylitse kaiken. On toki kiistatonta, että ilman tekemiseen orientoituneita esi-isiämme ja -äitejämme ei Suomessa asiat olisi niin hyvin kuin nyt ovat.

On olemassa monenlaista tekemistä, joista osa on velvollisuuksia, osa tiedostaen tai tiedostamattomasti valittua toimintaa. Ja tekemisen laadusta voisin myös kirjoittaa oman tarinansa, mutta keskityn nyt vain yhteen aikakautemme suurimpaan vitsaukseen, eli suorittamisen ”pakkoon”.

Miksi ihminen ajautuu suorittamaan

Mikä meitä ajaa suorittamaan aina vaan ja jatkuvasti enemmän? Onko kyseessä tiedostamaton pelko, eli jos en pärjää kuten muut (ja mistä ihminen ylipäätään voi tietää, miten ne muut oikeasti pärjäävät) niin en kelpaa ja joudun joukkojen ulkopuolelle? Vai onko kyseessä vain, etten osaa, en pysty toimimaan toisin?

Isoja syitä ovat myös nykyinen tehokkuusajattelu ja käsitys unelmaelämästä. Ihmisen pitää tai ihmisestä pitää ottaa kaikki tehot irti. Toisaalta haluamme elää ”oikeanlaista” elämää pysähtymättä miettimään, mitä se itselle tarkoittaa. ”Näin kuuluu tehdä”, ja niin painamme niska limassa omat velvollisuutemme sisäistäneinä. Suoritusvaateiden lonkerot eivät enää edes jää työpaikalle, vaan ne ulottuvat nykyisin jo vapaa-aikaan, rentoutumiseen, perhe-elämään, harrastuksiin, loman viettoon jne. Ruoskimme itseämme jatkuvasti eteenpäin, kunnes joku tai jokin pistää stopin suorittamiselle. Sillä niin yleensä tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Mitä tehdä suorittamisen paineille

Osa tekemisen paineista ja onnistumisen mittareista tulee ulkopuolelta, mutta aikamoinen osa on lähtöisin myös ihmisestä itsestään ja hänen omista vaatimuksistaan. Tunnen liian monta tekemisen ja toteuttamisen ahneuteen sairastunutta ihmistä, jotka ovat unohtaneet kuunnella itseään ja tarpeitaan ja siksi voivat nyt todella huonosti. Jotta sinulle ei kävisi näin, tässä muutama vinkki:

1. Tarkista tekemisesi motiivi. Teetkö asian vain koska muutkin tekevät vai koska itse niin haluat ja sitä tarvitset? Nautitko aidosti tuosta tekemisestä tai koetko sen muutoin merkitykselliseksi? Pystyvätkö ulkopuoliset havainnoimaan, että tekemisesi tuottaa iloa?
2. Pohdi asenteesi nk. pakkotekemistä kohtaan. Jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia, jotka on vain pakko tehdä. Onneksi niitäkin kohtaan voi valita asenteensa. Tunnistatko eron, mikä sinun tekemisissäsi on vastuullista velvollisuuden kantoa ja mikä pakonomaista ja sokeaa suorittamista?
3. Kirkasta itsellesi, mistä sinun mielestäsi syntyy ihmisen arvo. Tarkoitus on, että löydät oman käsityksesi, eli yritä olla miettimättä, mitä työnantajasi, puolisosi, lapsesi, ystäväsi tai naapurisi asiasta ajattelee tai mitä sinun ”kuuluisi” ajatella.
4. Kalibroi uudelleen omat pärjäämisen mittarisi. Kirkasta itsellesi, mikä on sinulle riittävää, mikä riittämätöntä pärjäämistä. Mitä pärjääminen sinulle oikein tarkoittaa? Mistä ja miten se näkyy: a) sinulle itsellesi, b) muille ympärilläsi oleville?
5. Kirkasta itsellesi, mitä sinulle tarkoittaa oikeanlainen elämä. Vastausta et löydä suorituksistasi vaan vastauksen löytäminen edellyttää sinulta pysähtymistä itsesi äärelle ja omien tarpeidesi kuuntelua. Jos et mielestäsi ehdi tai et koe tarpeelliseksi pysähtyä itsesi äärelle, niin omapa on valintasi. Silloin jätät valtavan määrän kätesi ulottuvilla olevia mahdollisuuksia käyttämättä. Voisit kuitenkin kysyä silti itseltäsi, mitä oikein pelkäät kohtaavasi, kun kohtaat itsesi.

Ja ehkä tärkeimpänä vinkkinä on muistuttaa sinua pohtimaan sitä, että kun ihminen on luotu tekemään, ajattelemaan ja kokemaan, niin millaisessa tasapainossa nämä asiat ovat sinun arjessasi?