Minne katosi inhimillinen ihmisyys?

Eija Pelkonen

Millainen ihminen on sinun mielestäsi arvokas? Hän, joka on paras, kykenevin, taidokkain, osaavin, valovoimaisin, rikkain, kuuluisin, vaiko hän, joka on keskinkertainen ja keskeneräinen, jopa rikkonainen, tekee virheitä ja epäonnistuukin välillä?

Mielestäni käymme aivan liian vähän keskustelua siitä, millaisista tekijöistä ihmisen arvo inhimillisenä ihmisenä syntyy. Veikkaanpa, että moni meistä vastaa yllä olevaan kysymykseen jälkimmäisellä vaihtoehdolla, mutta vaatii itseltään tuota ensimmäistä. Tai jos ei itse vaadi, niin kuvittelee, että ympäristö niin vaatii. Ei ihme, sillä sen verran media yms. nostaa noita ensimmäisen ryhmän ihmisiä esille, ja me tavikset jäämme pimentoon. Niinpä moni meistä ajattelee, että kaikki muut osaavat paremmin, ovat taitavampia ja heidän elämänsä on kaikin puolin laadukkaampaa kuin tämä oma arkinen tallaaminen kaaoksineen, epäonnistumisineen ja kiukustumisineen. Mutta kun ihmisen ulkokuori ei kerro siitä, mitä sisäpuolella tapahtuu! Meidän kaikkien olisikin hyvä pohtia, milloin ja miksi huippusuoriutumisesta on tullut arvokkaan ja menestyvän ihmisen mitta?

Elämä ei aina tuo sitä, mitä siltä tilaa, vaan se tuo, mitä se nyt kulloinkin tuo

Niin moni meistä suorittaa elämäänsä kelvatakseen itselleen ja muille, ja nuo kelpaamisen mittarit ovat armottomat. Tuota mittaria voisi verrata saippuapalaseen; juuri kun luulet saaneesi siitä otteen, se lipsahtaa sormiesi välistä. Kuvittelet, että vain tiukasti päättämällä ja sitkeällä itsekurilla pääset maaliin. Silti maali karkaa koko ajan kauemmaksi ja omat ”päättämiset” alkavat polttaa lankoja sieltä kuuluisasta toisesta päästä.

Ongelmallista on myös se, jos ihminen katsoo maailman kaikkien mahdollisuuksien olevan omassa päätäntävallassaan ja itselleen oikeutettuja, tuosta noin vain otettavissa aivan kuin tarvikkeet kaupan hyllyillä. Mutta kukaan meistä ei voi määrätä kaikkia elämänsä kaikkia tapahtumia, ei, vaikka kuinka yrittäisi!

Ja kun elämä ei sitten annakaan huipputilaisuuksia, huippukoulutuspaikkaa, huipputyöpaikkaa, huippupuolisoa jne., niin riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteet astuvat salakavalasti kehiin. Ja mikä pahinta, myös oma arvottomuuden tunne voimistuu ja jatkaa kasvuaan. Olemmeko siis joutuneet ansaan, jota voisi kutsua kaikkivoipaisuuden harhaksi? Mihin meiltä on unohtunut kyky elää ihmisenä ihmisen kokoisella paikalla? Emmekö enää halua tai edes pysty tyytymään ”tavalliseen” elämään tai siihen, ettei elämässä aina kaikki ole upeaa, mahtavaa eikä edes ihan ok?

Annatko itsellesi luvan olla myös epätäydellinen ja keskeneräinen?

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä opetella välttämään tuota ansaa tai kiipeämään sieltä pois. Sillä kuka tahansa meistä koska tahansa voi halutessaan katkaista tuon kierteen. Opetella sietämään arkea, tylsyyttä, epäonnistumisia ja keskeneräisyyttä (omaa ja muiden). Opetella ymmärtämään, ettei oma arvo synny esilläolosta, huipulla olemisesta eikä ulkoisesta menestymisestä vaan jostakin ihan muusta, joka tulee näkyväksi omien ajatusten ja konkreettisten tekojen kautta.

Onko tyytymisen taidot seuraava asia, josta pitäisi ryhtyä järjestämään koulutusta ja kursseja? Toivon kyllä kovasti, että me ihmiset osaisimme tehdä sinunkaupat elämämme kanssa, vaikkei oma elämä näyttäytyisikään niin hehkeänä kuin naapurilla, ja vaikka se toisikin eteen vastoinkäymisiä ja väliin kivuliastakin arkea. Niinhän se meille kaikille tekee! Lohduttavaa kuitenkin on, että meihin jokaiseen on luotu selviytymiskykyä, joka kyllä aktivoituu, jos antaa itselle luvan myös keskeneräisyyteen (täältä löytyy siihen oiva työkalu). Sillä juuri keskeneräisyyden ja keskinkertaisuuden sallimisessa piile yksi inhimillisen ihmisyyden ytimistä.