Search

Voisitko antaa itsellesi luvan olla keskinkertainen?

Onko sinunkin geeneihisi koodattu ajatus siitä, että aina pitää pyrkiä parempaan? Että työssä pitää jatkuvasti kehittyä ja olla oiva esimerkki elinikäisestä oppijasta? Että vapaa-ajalla täytyy ”elää täysillä”, harrastaa, sisustaa, valmistaa gourmet-tason terveellistä kotiruokaa, meditoida tai muuten vain elää hohdokkaita hetkiä, joita on sitten kiva esitellä muille somessa?

Parhaansa yrittäminen ei aina tee hyvää

Ei ihme, että näissä onnistumisen paineissa niin moni meistä uupuu, ahdistuu tai jopa kadottaa itsensä ja elämänsä suunnan. Moni sinnittelee ajattelemalla, että riittää kunhan yrittää parhaansa. Mutta oletko pysähtynyt miettimään, mitä parhaansa yrittäminen sinulle tarkoittaa ja millaisia mielikuvia siitä synnytät? Onko parhaasi yrittäminen sinulle kympin suorittamista? Aina parempaan ja parempaan pyrkimistä? Asioiden lähes täydellistä hallintaa tai haltuunottoa? Upeita rimanylityksiä vai rimaa hipoen tarpomista?

Jos soimaat itseäsi siitä, ettei tullutkaan kympin suoritusta, et saanutkaan kaikkea tehdyksi tai jotain jäi uupumaan, pitäisi hälytyskellojesi nyt soida. Parhaansa yrittäminen nimittäin voi uuvuttaa, jos mittatikkusi on väärin kalibroitu. Jos osaat olla yrittämiseesi tyytyväinen, kaikki on hyvin. Mutta jos et päässytkään ”parhaaseesi”, niin mitä silloin yrittämisestäsi ajattelet?

Keskinkertaisuutta vai keskeneräisyyttä

Harvoin jos koskaan olen kuullut kenenkään ääneen sanovan, että oma tavoite olisi tehdä asioita keskinkertaisesti. Jostakin syystä koko sana mielletään negatiiviseksi. Suomen kielen perussanakirja määrittelee sanan mm. näin: ei hyvä eikä huono, ei suuri eikä pieni tms., keskitasoinen tai keskilaatuinen, tavallinen, kohtalainen, tyydyttävä. Varsinkin työyhteisöissä kuulen useasti kommentteja, että keskinkertaisuus olisi henkistä laiskuutta. Suorituskeskeinen yhteiskuntamme ei kestä paikalleen jämähtämistä, kellumista, tavallisuutta. Kun kysyn, että entä sitten keskeneräisyys, niin kuulen hyväksyvää muminaa, että joo, sellaisiahan me kaikki olemme.

Kieltämällä itseltämme mahdollisuuden keskinkertaisuuteen, tulemme aiheuttaneeksi itse itsellemme riittämättömyyden tunteita. Aina kun itse asettamamme rima alittuu, aktivoituu oma sisäinen syyttäjämme: miksi et… olisi pitänyt…mikset taaskaan… Olemme niin paljon taitavampia itsekriittisyydessä kuin että osaisimme olla myötätuntoisia omia riman alituksiamme kohtaan.

Riittämättömyys on uusin kansantautimme

Ja niinpä riittämättömyydestä on tullut uusin kansantautimme. Valitettavasti maailmasta tuntuu tulleen paikka, missä mikään ei tunnu riittävän. Aina pitäisi osata enemmän, ratkaista enemmän, osallistua enemmän, harrastaa enemmän. Mikään ei riitä -ajatusta vahvistavat paitsi opitut ja yhteisesti jaetut käyttäytymismallit ja toimintakulttuurit, niin eritoten oma tapa ajatella asioista. Ja onneksi omia ajattelutapojaan ja toimintamallejaan voi muuttaa. Sillä tosiasia on, että tämän päivän elämässä on sula mahdottomuus tehdä kaikkea täydellisesti!

Niinpä kannustan teitä työyhteisöissä käymään yhteistä keskustelua siitä, missä tavoitellaan täydellisyyttä, missä parasta yrittämistä ja missä riittää keskinkertaisuus. Pohdi tätä eritoten omasta näkökulmastasi. Opettele olemaan tiukka omien rajojesi ja mittatikkusi kanssa, sillä kenenkään voimat ja energia eivät riitä siihen, että yrittää kaiken tehdä aina kympin arvoisesti. Milloin riittää vähempi, milloin riittää jo se, että yrittää?

Voisimmeko siis yksin ja yhdessä lähteä tietoisemmin tavoittelemaan joissakin asioissa keskinkertaisuutta? Voisimmeko oppia jopa olemaan ylpeitä siitä? Uskon että vain näin toimien elämä olisi meille kaikille inhimillisempää ja antaisimme itsellemme vihdoinkin luvan elää tavallisina ihmisinä tavallisen ihmisen kokoisina.

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ostoskori