Search

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä oma kompastelu?

Mitä sinä teet, kun kompastut? Manaatko kömpelyyttäsi, vilkaiset ympärillesi ja toivot ettei kukaan huomannut? Puret hammastasi yhteen, moitit itseäsi ja komennat olemaan jatkossa varovaisempi tai parempi? Vai kiitätkö itseäsi siitä, että kompuroinnin kautta annoit mahdollisuuden itsellesi tutustua maailmaan avarammin silmin ja opit itsestäsi ja maailmasta enemmän ja laajemmin kuin mitä olisi mahdollista ilman kompurointia?

En ole vielä tavannut montaakaan aikuista, jotka vapaaehtoisesti haluaisivat kompastua ainakaan henkisesti. Kompastumisen synonyymeja suomisanakirja.fi:n mukaan ovat: harha-askel, kömmähdys, virhe. Synonyymit.fi lisää vettä myllyyn: munaus, töppäys, haksahdus, kommellus, moka, erehdys, hutilointi, möhläys. Ei ihme, että kartamme kompastumista kuin ruttoa.

Kun pieni lapsi opettelee kävelemään, hän kaatuu, kompastuu, yrittää uudelleen ja uudelleen kunnes oppii. Kunnes jälleen kompastuu. Jos elämän valttikortit ovat hänelle suotuisat, on hänellä ympärillään aikuisia, jotka pyyhkivät kyyneleitä, lohduttavat ja kannustavat uuteen yrittämiseen, kertovat että kompastuminen kuuluu elämään.

Missä ihmeen vaiheessa uuden taidon opettelu, nk. ”positiivinen kompurointi” muuttuu negatiiviseksi rutoksi, jolloin oma sisäinen ääni ruoskii: en osannutkaan, en pystynytkään, en kyennytkään? Tai kompastuttuani näen ulkopuolisten ihmisten katseista vahingoniloa, ”mitä minä sanoin” -ilmeitä, sääliä, voi sinua raukkaa -empatiaa? Ja niinpä ihminen tulee purreeksi hampaitaan yhteen ja päättäneeksi pysyä tutussa ja turvallisessa eli kaukana tilanteista, joissa olisi mahdollista kompastua.

Mutta oikeasti, tunnetko sinä ketään, joka ei elämänsä varrella aikuisena olisi kompastunut? Kaatunut rähmälleen jonkin asian tai tapahtuman edessä? Loukannut polvensa (lue: mielensä) vereslihalle, niin että itkettää, nolottaa, harmittaa, masentaa? Onko oppiminen tai kehittyminen edes mahdollista ilman kompurointia, yritystä ja erehdystä, sisua ja sinnikästä uudelleen ja uudelleen yrittämistä?

Mielestäni on pahinta, jos kompastumisen pelossa ihminen jää paikalleen, eikä edes uskalla yrittää. On surullista, jos ihmisen sisäinen puhe ei anna itselleen armoa vaan mieltää kompuroinnin yllä mainittujen sanakirjamääritelmien mukaan. On lyhytnäköistä ja tuhoon tuomittua, jos työyhteisöissä ei sallita kompurointia, sillä se estää myös ammatillisen kehittymisen ja kaikenlaisen luovuuden syntymisen. Olin itse aikanaan työpaikassa, jossa käytössä oli slogan: virheiden tekeminen on sallittua, mutta saman virheen saa tehdä vain kerran. No voit arvata, kukkiko tässä työyhteisössä luovuus vai ei…

On pelottavaa, jos me kyttäämme toinen toisiamme virheistä ja vähintäänkin yhtä pelottavaa, jos kyttään omiani. On ymmärrettävää, että kompastuminen pelottaa mutta tuon pelon ei saisi antaa kaventaa elämää, estää astumasta uusille poluille. Epäonnistuminen ei määritä ihmisarvoa negatiiviseen suuntaan vaan nimenomaan positiiviseen, kertoohan se tuon ihmisen inhimillisyydestä ja ihmisyydestä.

Sitkeä Selviytyjä on omassa työssään jälleen kompastunut. Ajattelen niin, että tämän kompastumisen tarkoituksena on jälleen muistuttaa itseäni ja meitä kaikkia siitä, että kehittyminen ei ole mahdollista ilman epäonnistumisia. Ja tämänkertainen kompastuminen saa minut entistä sitkeämmin taistelemaan sen eteen, että meillä kaikilla olisi lupa kompastella, että oikeastaan se on ihmisyyden ja inhimillisyyden tärkeä mitta!

Tulen siis jatkossakin tekemään kaikkeni sen eteen, että sinä ja minä hellittäisimme edes piirun verran ja opettelisimme armollisuutta niin itseämme kuin toisiamme kohtaan. Olemmehan ihmisiä, emme robotteja!

Jos haluat opetella tuota hellittämistä, lue lisää itsemyötätunnon voimasta.

 

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Takaisin ylös