”Muuta ruokavaliosi terveellisempään suuntaan, aloita trendikäs uusi liikuntaharrastus, rauhoitu meditoimalla, opiskele mindfulnessia, harjoita positiivista ajattelua, verkostoidu laadukkaasti, älä hukkaa yhtäkään hetkeä vuorokaudestasi”. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

Tuntuu siltä, että meidät on vallannut uusi kansantauti nimeltään suorittaminen. Näin jokin aika sitten yhteenvedon tutkimuksesta, jonka mukaan yli kolmannes työssä käyvistä ihmisistä on ehdollistunut sokeaan suorittamiseen. Sokeaan siksi, että harva meistä kyseenalaistaa tätä yleistä normia tavoitteellisesta tehokkuudesta ja sitä, mitä se ihmiselle tekee. Suorittaminen ei jää työpaikoille, vaan ulottaa ovelat lonkeronsa kaikkialle elämässämme. ”Hyvän elämän” mittariksi näyttää muodostuneen myös vapaa-ajan tehokas hyödyntäminen ja oman hyvinvoinnin maksimaalinen optimointi erilaisilla harjoitteilla. Rakennamme tavoitteita joka lähtöön ja elämä muuttuu sarjaksi velvoitteita, joista yritämme suoriutua parhaan kykymme mukaan.

Tästä seuraa kuitenkin esimerkiksi se, että suorittaja ei välttämättä koskaan ole elämäänsä tyytyväinen. Mikään tehty ei riitä ja syyllisyys tehdyistä tai tekemättömistä asioista on alituisesti läsnä. Riittämättömyyden häpeä hukutetaan taas johonkin tekemiseen tai uuden tavoitteen saavutteluun, sillä ahdistukseen käytetään lääkkeenä mitäpä muutakaan kuin suorittamista. Ja voihan olla niinkin, että jos koko elämänsä on suorittanut, niin ei enää kerta kaikkiaan osaa muuta tehdäkään.

Me kaikki kuitenkin kohtaamme ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella elämän suuret kysymykset, joiden äärellä teemme omia valintojamme. Kysymykset voivat iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta tai hiipiä mieleen salakavalasti. Juuri kukaan meistä ei pääse karkuun näitä nk. eksistentiaalisia kysymyksiä, eli mikä tekee elämästä loppujen lopuksi elämisen arvoista, mikä on minun elämäni ja olemassaoloni tarkoitus ja mikä minun on tarkoitus olla tai itsestäni tehdä. Tällöin puhumme eksistentiaalisesta terveydestä, ihmisen olemassaolon ja ihmisyyden olemassa olon tilasta, jossa olemisen ja tekemisen mittatikku rakentuu aivan toisenlaisten kysymysten, ratkaisujen tai valintojen kautta kuin suoritteille rakennettu hyvinvointi.

Selvyyden vuoksi tarkennan, etten väheksy yhtäkään tämän blogin alussa mainitsemaani osa-aluetta, vaan ne kaikki ja monta muutakin ovat mukana hyvinvointimallissani (kirjoitan apilamallistani vielä paljon lisää).

Huolenaiheeni kohdistuvat hyvinvoinnista puhuttaessa mm. näihin seikkoihin:

1) mille kriteereille ihminen rakentaa oman ihmis- ja terveyskäsityksensä (esim. millainen hyvinvointi on arvokasta tai ”oikeaa” tai millainen terveys on arvostettavaa)

2) millä perusteilla hän sen rakentaa (pohjautuuko rakentaminen omaan vai ympäristön sanelemaan arvovalintaan)

3) milloin ja miten hän itseään ja omaa sisäistä ääntään kuuntelee (tukahduttaako kuuntelemisen suorittamiseen, vain uskaltautuuko aidosti oman viisautensa äärelle).

Yksi kuuluisimmista ja vaikuttavimmista hyvinvointimalleista on suomalaisen edesmenneen lääkäri Aki Hintsan kehittelemä malli (kirjasuosituksena Oskari Saari: Voittamisen Anatomia, 2015). Hänen mukaansa suorituskyky syntyy tasapainon ja hyvinvoinnin sivutuotteena. Hyvinvoinnin osa-alueiden (fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen, henkinen) kehittyminen taas lähtee oman ytimensä tunnistamisesta ja sen äärelle pysähtymisestä. Ja tuo ydin tarkoittaa, että ihminen tietää kuka hän on, mitä hän elämältään haluaa ja mitä päättää itsestään ja elämällään tehdä. Eli ihminen ottaa vastuun omasta eksistentiaalisesta terveydestään.

Koska sinä viimeksi olet pysähtynyt oman ytimesi selvittelyn äärelle?