Miten elää ihmisenä ihmisen kokoisella paikalla? Mihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa, mihin on opittava suostumaan?

Olen luonteeltani tarkkailija. Tarkkailen ympäristöä ja luontoa, merenpinnan aaltojen väreilyä, lintujen liitelyä, pilvien liikkeitä. Tarkkailen ihmisiä liikenteessä, toreilla ja turuilla, kauempana ja lähempänä, työelämässä ja vapaa-aikana. Tarkkailen sanoja, joita lausutaan ja sanoja, joita ei lausuta, eleitä, ilmeitä. Ja ennen kaikkea tarkkailen itseäni, ajatuksiani, tunteitani, mielialojani, uskomuksiani, aikeitani, motiivejani. Onnistumisiani ja epäonnistumisiani.

Ehkä luontaisesti tarkkailen, koska olen usein tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Usein myös ulkopuolelle jätetyksi. Ehkä tarkkailu kumpuaa geeneistäni, ehkä kasvatuksestani. Ehkäpä se kuitenkin on (työ-)elämä, joka opettaa tarkastelemaan asioita ja ilmiöitä laaja-alaisemmin. Usein tarvitsemme välimatkaa nähdäksemme tarkemmin syitä ja seurauksia, ”on mentävä kauas nähdäkseen paremmin lähelle”- on joku viisas joskus sanonut.

Mitä näen tai olen näkevinäni

Huomaan, että on paljon kiinni omasta mielenmaisemastani, mihin huomioni kiinnitän. Viime vuosina olen ollut erityisen kiinnostunut tutkimaan omien valintojeni merkitystä siinä, mitä lopulta näen. Olen huomannut, että voin itse vaikuttaa omiin elinoloihini paljon enemmän kuin olen tullut aiemmin ajatelleeksi. Tietyillä reunaehdoilla. Tästä tulen myöhemmin kirjoittamaan vielä paljon lisää.

Kuitenkin olen huolissani meistä ihmisistä. Tuntuu siltä, että eläisimme maailmassa, jossa ihmisarvoa mitataan menestymisen kautta. Menestymistä punnitaan mittareilla, joiden pätevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Yksi tällainen kyseenalaistettava tapa on punnita ihmisarvoa sen mukaan, miten osaa ja kykenee elämäänsä alati hallitsemaan.

Elämänhallinta

Voiko omaa elämäänsä hallita? Voiko elämälle esittää vaatimuksia siitä, mitä haluaa kohdallensa? Voinko vaatia itseltäni, että elämän koetellessa raskaalla kädellä, minulla olisi aina työkalut sille, että kipu ja kärsimys olisi puhallettavissa heti pois? Elämänhallinta on terminä hyvin vaativa, mutta paljon käytetty. Allekirjoitan sen, että meillä ihmisillä on tarve saada tuntea, että voin ainakin jossain määrin olla oman elämäni ohjaksissa. Elämä ei vaan tuo sitä, mitä siltä tilaa, vaan se tuo sitä mitä se nyt kulloinkin tuo. Silloin tuo ”jossain määrin” on arvossa arvaamattomassa. Minun ei tarvitse olla täydellinen kyetäkseni vaikuttamaan elämääni, vaan sen hetkisillä voimavaroillani voin yrittää tehdä sen hetkisen parhaani. Se, millaisiin kykyihin itsessäni uskon, onkin jo taas aivan oman artikkelinsa arvoinen juttu.

Inhimillisenä itselle

Olen huomannut, että me ihmiset olemme armottomimpia omia itsejämme kohtaan. Kyllä me jollakin tavalla yritämme tätä ongelmaa ratkoa, sillä kirjakaupoissa self-help -kirjallisuus on jo vuosia ollut myyntilistojen kärjessä. Minunkin kirjahyllyistäni näitä teoksia löytyy. Kaikki kunnia niille, mutta ankarasta opiskelustani huolimatta en ole pystynyt itseäni täydelliseksi rakentamaan. Sitä, miten selättää kivut, kun sattuu. Miten pysyä rauhallisena, kun suututtaa. Miten selättää pettymys, kun ei pystykään. Miten kohdata loukkaantuminen, kun ohikävellään. Miten niellä kyyneleet, kun satutetaan.

Meillä kaikilla on oikeus elää ihmisen kokoisella paikalla iloinemme ja suruinemme, taitoinemme ja puutteinemme. Se ei tarkoita täydellisyyden vaatimusta itseään kohtaan, mutta ei myöskään henkistä laiskuutta sysätä kaikki sen taakse, että olen tällainen kuin olen enkä muuta voi. Tai että kaikki olisi olosuhteiden tai muiden ihmisten syytä. Siispä elämän melskeissä tärkeää on, miten olosuhteitani tarkastelen ja itseäni puhuttelen. Syytänkö osaamattomuudestani tai saamattomuudestani? Vai annanko arvoa sille, että edes yritän?

Tervetuloa Sitkeän Selviytyjän matkaan! Kysymys meille kaikille kuuluu, miten suostua elämään ihmisen kokoisella paikalla ihmisarvoisen inhimillistä elämää.